Olen seurannut viime päivinä Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten -palstaa jännityksellä. Pelastuuko Osmo Rainisalo kaivosta, jonne hän oli hautautunut hartioitaan myöten hiekkaan? Tänä aamuna leveästi hymyilevä mynämäkeläinen nuorimies tervehti lukijaa sairaalan vuoteelta. Kahdeksantoista tunnin pelastusoperaatio oli päättynyt onnellisesti. Kovaonninen kertoi helmikuun olevan hänelle huonoa aikaa, edellisenä vuonna hänessä oli silloin todettu tuberkuloosi, eikä sairaalasta pääsystä ollut kulunut kuin neljä kuukautta.

50-luvun alussa keuhkotauti oli todellinen vitsaus, josta minullakin on omakohtaista kokemusta. Sairastuin vuonna 51 ja vietin Ahveniston tuberkuloosiparantolassa 8 kuukautta. Lohdutonta aikaa alle kouluikäiselle. Muistan miten ihanaa oli päästä kotiin keväällä 1952. Iloa sumensi serkkuni Armin äidin samanaikainen kuolema samassa sairaalassa.

Samalla Hesarin sivulla uutisoitiin 16-vuotiaasta kuusamolaisesta koulupojasta, joka oli lähtenyt hiihtämään 30 kilomerin päähän toverinsa luo, mutta eksynyt matkalla. Etsijät olivat löytäneet lumeen kirjoitetun viestin, että hän oli eksyksissä ja hiihtämässä länteen. Latu vei yli rajan Neuvostoliiton puolelle. Pian oli viikko kulunut, eikä pojasta ollut kuulunut mitään. Miten käy Eino Parkkisenniemen?