Surureunainen päivä
Ilmar on kuollut. Olli tuli kertomaan asiasta iltapäivällä ja Aino soitti kesken päivystysvuoroni. Yllättävä viesti seisautti. Maailmanmeno hiljeni. Ihmisparka ei voi kuin vetää syvään henkeä sydämen jysähtäessä rinnassa. Nytkö hänkin? Aivan yllättäen, kun varpaiden amputointi oli onnistunut hyvin. Sitten selvisi, että hänen kohtalokseen koitui sairaalabakteeri. Masentavaa ja pelottavaa.

Muistan Ilmarista ensimmäisenä valloittavan tavan nauraa, miehisesti kihertäen, ja hänen hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa. Hänen lähellään viihtyi. Tartonmatkamme 90-luvun alkupuolella Eestin itsenäistyttyä ja viimeiseksi jäänyt matkamme Tallinnaan valottivat hänen ammatillista historiaansa konservaattorina. Hän hauskuutti meitä silloin kertomalla vaiheistaan Kadriorgin palatsin taidemuseon konservaattori-talonmies-vahtimestarina. Joillakin ihmisillä on kertomisen lahja ja heitä kuuntelee lumoutuneena oli aihe melkein mikä tahansa. Ilmar oli yksi heistä.