Kissalasta kuuluu
Huomenna on aika luovuttaa Pikku-Mustan pentueesta kaksi viimeistä. Niiden sisarukset, mustavalkoinen poika ja kaksi raidallista tyttöä, ovat olleet jo kuukauden poissa. Näidenkin olisi pitänyt lähteä pari viikkoa sitten, mutta varaaja perui pitkän vitkuttelun jälkeen.

Kissankasvatukseni alkoi siitä, kun taloksi asettunut naapurin kissa teki pennut sokkeliin talon alle, emmekä huomanneet asiaa ennen kuin pennut jo vilistelivät pihalla ja kiipeilivät omenapuissa. Emo vei pennut mukanaan naapuriin, missä se ilmeisesti oli ollut navettakissana muiden joukossa, mutta nämäpä tulivat omia aikojaan takaisin. Eikä niiden emoa sen koommin näkynyt. Mitä lie sille käynyt. Kissat oli saatava sisään kesyyntymään. Ruoalla sain ne kyllä houkuteltua sisään, mutta kesyttäminen oli aikamoinen prosessi.

Vaikka Pikku-Musta on kaikin puolin kesy ja luottavainen kissa tätä nykyä, ja ollut jo pitkään, se ei ole mikään sylikissa. Jos sitä yrittää nostaa, se aavistaa aikeet ja väistää taitavasti. Jos sen kuitenkin saa otteeseensa, se haluaa välittömästi irti ja tukevan maan jalkojensa alle. Siinä suhteessa sen veli oli aivan toisenlainen, varsinainen sylikissa, jota saattoi kanniskella miten vain. Pikku-Mustan pitelyarkuudesta kait johtui, ettemme nuorena kissana vieneet sitä eläinlääkäriin leikkautettavaksi, vaan annoimme sen tehdä pennut. Ajattelimme, että ehtii sen operaation tehdä myöhemminkin. Ei ole tullut vietyä vieläkään. 29.3. syntyi sen kymmenes pentue. Viisi mustavalkoista karvapalloa, joiden silmät ovat pian avautumassa. Onko ahkera pentujen tekeminen ja hoitaminen sille suuri rasite, olen mietiskellyt. Se näyttää kuitenkin voivan hyvin, eikä se ole koskaan ollut sairaana. Jos kissan voi sanoa olevan tyytyväinen, se näyttää siltä.