23.3. – Pohdiskelin iltayöstä Irakin sodan oikeutusta Yhdysvaltain kannalta ja maailman silmissä. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Pentti Sadeniemi kirjoittaa kolumnissaan ’Kolme sisäkkäistä riitaa’ samasta asiasta. TV2 esitti uusintana 6.3.2003 lähetetyn Silminnäkijän SPECIAL: Sota kulissien takana –ohjelman, josta onnistuin katsomaan vain loppupuolen.

Yöllä ajattelin, etten ollut täysin tajunnut syyskuun 2001 terrori-iskujen vaikutusta amerikkalaisten mieleen. Pearl Harborin pommitus sai USA:n liittymään 2. maailmansotaan. Syyskuun iskujen on täytynyt olla samankaltainen shokki, olihan kohteiksi valittu kansakunnan keskeiset symbolit: WTC, Pentagon ja Capitol-kukkula. Ketä ja mitä vastaan puolustautua ja millä tavoin? Epäilemättä kysymyksiä, joita ratkaistaessa USA:n kaltainen supervalta ei sulkisi pois voiman käyttöä. Se tehtiin heti selväksi. Bushin toteamus: ”We are at war” ei ollut retoriikkaa. Terroristeja tukeneet hallitukset niputettiin ’Pahan akselille’ ja luotiin Bushin doktriini, oppi ennaltaehkäisevistä sotatoimista. Taleban-hallinnon kukistamisen jälkeen oli Saddam Husseinin vuoro.
Bush oli valmis hyökkäämään Irakiin yksin heti syyskuun terrori-iskujen jälkeen, mutta Colin Powell ja Tony Blair taivuttelivat hänet hankkimaan YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksen voimatoimille, ellei Saddam suostu yhteistyöhön. Max Jakobson muistutti 22.3. kolumnissaan ’Hillityn asenteen hyödyt’ (HS), että turvallisuusneuvososto on 58 vuoden aikana myöntänyt valtuudet sotatoimien suorittamiselle kolmasti, joka kerta Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. Ensimmäinen kerta koski Etelä-Korean puolustamista, toinen Kuwaitin vapauttamiseksi Irakin miehityksestä 1991 ja kolmas Afganistania hallinneen Taleban-järjestön kukistamista 2001.
Olisiko tässä tapauksessa kärsivällisellä ja taitavammalla diplomatialla saavutettu yhtenäinen rintama, jonka uhkavaatimus olisi saanut Saddamin viimein taipumaan? Tuskin. Mutta sota on osallisille aina suuri onnettomuus ja tuntuu, ettei sen estämiseksi koskaan tehdä tarpeeksi.

Sodan seuraukset ovat vain arvattavissa. Saddamin ja Paath-puolueen vallan kukistuminen on ajan kysymys. Mitä sen tilalle? Bush on luvannut tuoda irakilaisille vapauden ja demokratian. Sitä ja lyhytaikaista siirtymävaihetta toivovat ne viisi miljoonaa irakilaista, jotka ovat paenneet Saddamin vainoa. Bushin amerikkalaistyylinen, uskonnolliseen kielenkäyttöön ja yhteiskunnan perusarvoihin pohjautuva retoriikka hymyilyttää, koska se on niin vierasta eurooppalaiselle mentaliteetille. Demokratia Irakissa on suuri kysymysmerkki. Entä uskonto, islamin eri suuntaukset, millainen rooli sillä tulee olemaan? Fundamentalismin nousu ja eri kansallisuuksien ja etnisten ryhmien välinen valtataistelu on odotettavissa. Itsenäinen Kurdistan on tavoitteena tulenarka. Miten sota muuttaa tasapainoa alueella, ja vaikuttaa Lähi-Idän konfliktiin? Alueen energiavarojen kontrollointi, yksi sodankäynnin tavoitteista, muuttaa taloudellisen tilanteen – Ranskan ja Venäjän solmimat öljynhyödyntämissopimukset menevät uusiksi.

YK:n asema ja USA:n omaksuma paljas voimapolitiikka herättävät huolta. Erkki Tuomioja nosti Lauantaiseurassa esiin vaaran, että ennaltaehkäisevän iskun strategiaa voivat soveltaa muutkin valtiot, joilla on harkkaa naapureidensa kanssa esim. Intia ja Pakistan. Sadeniemi katsoo, että olisi aika sopia uusista kansainvälisen politiikan pelisäännöistä. – ”Uusi modus vivendi – vaikka vajavaisetkin pelisäännöt – olisi kiireesti tarpeen. Eurooppalaisten pitäisi niellä kiukkunsa ja hyväksyä se auttamaton tosiasia, että suuri ylivoima tuo aina mukanaan suuren toimintavapauden.”

Kuitenkin sodanvastaisten mielenosoitusten laajuus, yleisen mielipiteen vastustus oikeudetonta sotaa kohtaan ovat sitä puhetta, jota Washingtonissakin on pakko kuunnella, vaikka Bush on sanonut, ettei mielenosoituksilla ole merkitystä.