Maine ja kunnia
Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin valtiolliset hautajaiset eilen olivat mieliinpainuva kunnianosoitus kunnian miehelle. Johtajuus, joka ei väistä vastuutaan, vaan asettuu etulinjaan alttiiksi rivimiesten rinnalla, oli Aatun tavaramerkki. Eikä asevelihengestä tingitty myöhemminkään. Hän piti yllä veteraanien kunniaa, velkaamme niille, jotka turvasivat viime sodissa itsemääräämisoikeutemme. Paatos, joka joskus hymyilytti, sopi isänmaan soturille, sillä hän puhui vakaumuksella niistä arvoista, joita puolusti. Hän onnistui vetoamaan myös nuorisoon.

Vanhanajan herrasmiehenä hän hallitsi myös käsisuudelmat vaikuttamatta teennäiseltä. Korrekti käytös yhtyneenä sydämellisyyteen, suorapuheisuus ja toisaalta viisas vaikeneminen sekä julkisuutta kaihtamaton esiintymisensä ovat aineksia, jotka liittyvät kuvaani hänestä. Tuntuu, että hänen mukanaan olisi kokonainen aikakausi mennyt menojaan.

Toista ovat nykysankarimme. Matti Nykäsen menetetty maine, jonka alennuksista saamme päivittäin lukea iltapäivälehdistä, ei tee tyhjäksi hänen tähteyttään, ylittämättömiä saavutuksiaan, kuten Reutersin artikkeli - 'Flying Finn' Falls from Grace But Still a Star, Laura Vinha - antaa ymmärtää.

Sankarin kaatuminen on joillekin tyydytyksen aihe. Minussa hän herättää säälin tunteita.