Juhannuksen sää olikin Hämeessä ennustettua parempi; aatto pilvinen - sade illalla vain pientä tihkua, mutta juhannuspäivänä kauniin aurinkoinen. Naapurit veivät veneellä kokkoaineksia lahden keskellä olevalle matalikolle, kävelivät rannalta katsoen vetten päällä kokkoa kasatessaan. Veneemme lautojen välistä paistoi päivä. Ei ollut asiaa vesille. Teimme neljä jätkänkynttilää ja veimme ne rannan kiville.

Iso kokko sytytettiin kello yhdentoista maissa. Kaukaisen niemen nokassa paloi kokko jo tuntia aikaisemmin. Me sytytimme kynttilämme lähempänä puoltayötä ja poltimme nuotiota vielä pitkään yhdellä kivistä. Pieni tuikun liekki oli käydä kohtalokkaaksi, kun tuli tarttui Pekan takkiin hänen siirtäessään kynttelikköä pöydältä kuistin kattoparrun koukkuun. Takkiin paloi nyrkinkokoinen reikä. Onneksi materiaali ei ollut hetkessä roihahtavaa.

Kivilahden rantaan oli ilmaantunut uusi asukki, mylvähtelevä härkälintu. Eeron mielestä ääni kuulosti siltä kuin hevosta olisi kiusattu. Pienestä uikusta lähtee tosi vaikuttava ääni. Lintupari rakensi kaisloista ja kortteesta kelluvaa pesää lähelle rantaviivaa eikä antanut meidän häiritä minkään vertaa. Lahden poukamamme oli sorsienkin suosiossa, mutta niillä oli jo jälkikasvu kintereillä. Kuikan ääni ja selkälokkien hahatus sekä kalalokkien kaija-kaija -huudot soivat vieläkin korvissa. Kyllä kesäisen järven äänissä on virtaa.

Olimme reissussa tällä kertaa nelistään, koska Seppo jäi mieluummin kotiin kissojen kanssa. Lauria ja Eeroa mökillä käynti vielä kiinnosti, mutta ei ehkä enää kauan, tai sitten muussa seurassa. Juhannusaatto kului syödessä, saunoessa, tulilla ja yö valvoessa jutellen, juoden valkoviiniä, olutta ja Koskenkorvaa. Olo oli juhannuspäivänä raukea, mutta ei pahasti krapulainen - paitsi Laurilla, jonka olo ei tahtonut asettua ennen iltaa. Nuoruuden kokemattomuutta vielä. Ja hyvä niin.