Tommipommi analysoi suomalaista jääkiekkoilua: ... "nykykiekkokulttuurissa pelaaminen on hyvää oloa, itsensä voittamista ja ihmisenä kasvamista. Pääosassa ei ole taktiikka ja tulos vaan pelaajien persoonallisuus ja erityisesti tunne-elämä, johon samastumalla yleisö toivoo saavansa onnistumisen kokemuksia.
Lopputulema näkyy kentällä: maaleja tehdään ja hyvä olo kasvaa. Ego pönkittyy, kunnes tapahtuu jotain ikävää. Sen jälkeen illuusio omasta upeudesta on pilalla (pöpienhoitopiireissä tätä kutsutaan tietääkseni narsistiseksi kriisiksi, vaivalla rakennettu kaikkivoipaisuuskuvitelma romahtaa) eikä peli kulje. Ruotsalaisissa on vielä jäljellä sitä perimiehistä epäpersoonallisuutta, että työnnetään tunteet sivuun ja tehdään asioita".

Pikemminkin ottelun häviössä oli kyse perisuomalaisesta psyykestä. Kenelle muulle tulisi mahtavan alun jälkeen epäilys, että nyt menne liian hyvin, on pakko tulla takapakkia? Meillä kotikatsomossa jo toisen erän alussa vitsailtiin, että tokkohan johto riittää, kun Ruotsi tekee 3. erässä entiseen tapaan ainakin kolme maalia. Töissä ottelua puitiin samaan tapaan. Kun meidän katsojien mieliin iski häviön mahdollisuus, miks'ei pojillemmekin. Samaa puuta ollaan.